Lähes jokaisella veneilijällä on taloudellinen mahdollisuus hankkia elektroninen navigointilaite. Vain murto-osa laitteen hankkineista osaa myös käyttää sitä. Uskotko, jos väitän, että kahdeksan kymmenestä laitteen omistajista hallitsee vain virtanappulan ja zoomin käytön?
Turvallisen navigoinnin perustana ovat hyvä kartanlukutaito sekä hyvät merimiestaidot ja -tavat. Merikartan – paperisen ja elektronisen – tärkeimmät vaatimukset merenkulkijalle ovat mahdollisuus paikan määrittämiseen, kulkureitin valitsemiseen ja piirtämiseen sekä tosisuuntien ja etäisyyksien mittaamiseen.
Tiesivätkö veneilijät ennen vanhaan, missä oikeasti liikkuivat?Ennen GPS-aikaa navigoitiin paperikartalla. Myös silloin veneilijöiden navigointitaidoissa ja -välineissä oli suuria eroja. Suurin osa veneilijöistä ”koetti pysyä kartalla” vertaamalla karttamerkintöjä maastoon ja maamerkkejä karttaan. Väylän varrelta löytyvä levykummeli vahvisti sijainnin, ja venettä ajettiin viitalta viitalle käännös kerrallaan. Oliko tämä navigointia?
Mielestäni emme, minä mukaan lukien, navigoineet vaan lähinnä suunnistimme. Sillä pärjäsi kohtalaisesti saaristossa, päivänvalossa ja hitaalla matkaveneellä. Pimeällä, sumussa, avomerellä ja huonoissa keleissä ei kannattanut lähteä liikkeelle – joten pysyin satamassa. Tunnustin itselleni, että en osannut navigoida: siihen kun sisältyvät kaikki merenkululliset toimenpiteet aluksen sijainnin määrityksestä ja sopivan kulkusuunnan asettamisesta turvallisen kulun takaamiseen.
Navigoinnin perusasiat ovat pysyneet muuttumattomina tekniikan kehittymisestä huolimatta. Kaikki liikkuminen perustuu ennalta valmisteltuun reittisuunnitelmaan ja sen toteuttamiseen. Tämä tapahtuu vertailemalla todellista paikkaa reittisuunnitelman mukaisen tavoitepaikan kanssa. Reittisuunnitelma tulee siis tehdä ennen lähtöä. Tunnustan: en tehnyt sitä entisessä elämässäni koskaan.
Reitti suunnitellaan ja käytettävä väylästö määritellään aluksen ominaisuuksien, toisin sanoen sen asettamien rajoitteiden, mukaan. Tämän jälkeen navigointilaitteeseen tehdään tukevat merkinnät, ja reittiä seurataan vertailemalla karttakuvaa todellisuuteen.
Tiesivätkö veneilijät ennen vanhaan, missä oikeasti liikkuivat? No eivät varmasti tienneet, ainakaan koko ajan. Minä ainakaan en tiennyt. Siitä seurasi, että putosin useampaan otteeseen kartalta, ja kivilläkin tuli jonkun kerran käytyä. Päätös navigoimisen opettelemisesta syntyi, kun olin joutunut ostamaan pari uutta potkuria rikki menneiden tilalle. Tuulilasiveneessä tuo oli joltinenkin haaste, koska nopeutta oli reilut 30 solmua, karttapöytää ei ollut, ja kompassikin oli perin vaatimaton. Hankin siis suuntimaviivaimen ja opettelin käyttämään sitä. Lopulta osasin ajaa seuraavalle viitalle, vaikka sille oli reilun mailin matka.
Miten sitten kehitytään ruudun tuijottajasta navigoijaksi? Ensimmäinen ja merkittävin askel on asennemuutos. Tärkeintä lienee oman ja miehistön turvallisuuden lisääminen. Eikä haittaa, että venekin pysyy ehjänä.
Tämän jälkeen edetään pienin askelin. Ensin opetellaan tekemään reitti. Tämä voi olla laitteesta riippuen joko helppoa tai hyvin hankalaa. (Ihmettelen, miksi venelehtien testeissä ei koskaan pureuduta näihin tärkeisiin ominaisuuksiin! Kaikissa plotteri- ja karttaohjelmatesteissä pitäisi olla mukana amatöörikäyttäjä, joka opettelisi käyttämään laitetta ja arvioisi prosessin helppoutta/vaikeutta.) Lähes kaikki kesällä käytettävät reitit voi tehdä halutessaan hyvissä ajoin etukäteen, vaikka jo talven pimeinä tunteina. Toinen opeteltava asia on reittien yhdisteleminen, aktivoiminen ja passivoiminen. Myös nämä on syytä hallita ennen veneilykauden alkua.
Reitin voi huoletta piirtää seuraamaan virallista väyläviivaa, jolloin yksi reitti toimii kahteen suuntaan. Venettä ajetaan hieman piirretyn viivan eli väyläalueen oikealla puolella – tähystäen, muu liikenne huomioiden ja väistämissääntöjä noudattaen. Useimmissa plottereissa on ”highway”-näyttö, jonka avulla näkee helposti, mikä veneen sijainti on reittiviivaan nähden. Automaattisen reitinseurannan voi puolestaan asettaa hälyttämään, jos vene ajautuu liikaa sivuun suunnitellulta reitiltä.
Sijainnin varmistaminen – näytön vertaaminen kiinteisiin väylämerkkeihin (kuten linjatauluihin ja loistoihin) – on matkan edetessä erittäin tärkeää! Samoin se, että viitat kierretään oikealta eli asianmukaiselta puolelta riippumatta siitä, mitä GPS näyttää. Laitteen tarkkuus (noin 15 metriä) ei kapeilla väylillä aina riitä.
Edistyneemmissä karttaohjelmissa/plottereissa aktiivisesta reitistä saadaan paljon informaatiota: esimerkiksi seuraavan legin suunta ja pituus, koko reitin läpi ajamiseen kuluva aika ja polttoaineen kulutus.
Kuljetun reitin seuraaminen ja todentaminen onnistuu helpoimmin pitämällä lokikirjaa. Samalla tulevat kirjattua myös tankkaukset ja koneiden huollot. Onnettomuustilanteessa on helppo tarkistaa viimeinen varmuudella tunnistettu sijainti ja tarvittaessa hälyttää apua.
Laitteetkin voivat erehtyä. Ne voivat vikaantua, tai karttamateriaaleissa saattaa olla virheitä. Helppo tapa kahdentaa veneen navigointijärjestelmä on hankkia vedenkestävä älypuhelin ja siihen Navionicsin karttasovellus. Puhelin toimii varajärjestelmänä niin kauan kuin akussa riittää virtaa ja GPS-järjestelmä toimii. Varajärjestelmän avulla löytää koti-/turvasatamaan – tämän kummempia ominaisuuksia siltä ei vaaditakaan. (Jos taidot riittävät, navigaattoriin ohjelmoidut reitit voi toki siirtää puhelimeen.)
Voiko huviveneilijä siis unohtaa paperikartat täysin? Jos vene on katsastettu, vastaus on ei. Merikarttoja ja merenkulkujulkaisuja edellytetään luokkaan 3 ja siitä eteenpäin, toisaalta aluksen reitin suunnittelemiseen ja näyttämiseen aiotulla matkalla, toisaalta aluksen sijainnin merkitsemiseen ja seuraamiseen koko matkan ajan. Katsastussäännöt eivät tunnista elektronisia laitteita varsinaisiksi kartoiksi vaan ainoastaan apuvälineiksi.
Vaikka paperikartoista ei voi toistaiseksi luopua, navigointi tapahtuu nykyään käytännöllisesti katsoen aina elektronisten laitteiden avulla. Uskalan väittää, että tämä on turvallista, kun osaamme käyttää laitettamme sen heikkoudet tunnistaen; kun teemme asianmukaisen reittisuunnitelman ja noudatamme sitä; kun kahdennamme järjestelmän vesitiiviillä älypuhelimella – ja kun noudatamme sääntöjä ja hyvää merimiestapaa. Ja miten hyvä merimiestapa määritellään? Se on aluksen ohjailua tilanteeseen ja sijaintiin sopivalla tavalla, turvallisella suunnalla ja nopeudella, voimassa olevia ohjeita ja määräyksiä noudattaen.
Navigoinnin opettelu ei ole vaikeaa, mutta pientä paneutumista se kyllä vaatii. Teoriaopetukseen saaristo- ja rannikkonavigoinnin koulutukset ovat erinomaisia. Käytännönläheistä koulutusta sinun omalla veneelläsi tarjoaa veneilykoulu.fi
Matti Pouhakka
